Oi ihana toukokuu!

Aku on kotiutunut mukavasti, ja olen huomannut, että se ei tosiaankaan pelkää _mitään_. No ehkä lepattavia perunaharsoja tai roskapusseja tai isoja kiviä mutta traktorit, rekat, mönkijät ja kaikki muutkin metelöivät vehkeet saavat mennä ohi karvankaan värähtämättä. Ihanaa!

Molemmat pojat saivat kengät ja rokotukset huhtikuun loppupuolella, ja toukokuun alussa ilmoitin Martin Harjuun laatuarvostelukarsintoihin. Harjoittelu jäi olemattomiin (menihän se keväinen irtohyppely niin mainiosti että mitä sitä turhaan harjoittelemaan) :D, ja skabaa edeltävällä viikolla Martti onnistui irrottamaan jo yhden kenkänsä sekä mäkäräiset olivat purreet Martin vehkeet turvoksiin, olivat parhaimmillaan melkein jalkapallon kokoiset. Edellisenä päivänä Sini kävi laittelemassa kengän takaisin ja kisa-aamuna oli turvotuskin laskenut huomattavasti.

Harjussa oli aurinkoinen keli ja siinä ohimeneviä kilpakumppaneita vilkuillessa alkoi oikeasti mietityttää, että mitä ihmettä me teemme täällä, valmistautumatta lainkaan ja hienojen hevosten seurassa? Osaakohan Martti edes käyttäytyä, mitä jos se kieltäytyy hyppäämästä tai pösilöi jotain muuta?

Vuoromme tuli ja tuntui että oltiin vähän hukassa, ettei oikein tiedetty mitä pitää tehdä. Tulihan sieltä sitten ohjeetkin ennen vuoroa, piti pyytää jos haluttiin että avustetaan, ja ensin esitettiin laukka irtona kujassa. Vähän nahkeastihan tuo meni, mutta esitti kuitenkin. Sitten tuli hyppyjen vuoro. Ihan kivasti menivät, mutta puhtia ei tuntunut olevan tarpeeksi. Olin siinä vaiheessa jo unohtanut että apua piti pyytää sitä saadakseen ja olin muutenkin vähän kuutamolla kun en osannut arvioida että pitäiskö sitä vauhtia olla vielä kuinka paljon enemmän :D. Onneksi tuomari kysyi, että haluanko että autetaan niin sain viimein suuni auki. Avustuksella vauhtia tulikin vähän lisää, ja loput hypyt olivat ihan mukiinmeneviä.

Liikearvostelu meni hiipien, no sen nyt tiesinkin että ruunalla on käynti ja ravi ihan onnettomat. Vietiin suorituksen jälkeen Martti koppiin, ja mentiin kuuntelemaan tuloksia. Vau, jotain ysejä!

Tässä siis tulokset, ja lopputuloksena yhdeksäs sija! Aivan tajuttoman hyvin, en olisi osannut odottaa, että käytännössä täysin ollenkaan valmistautumatta meidän pikku ruuna pärjäsi noinkin hyvin :). Hiukan jäi pohdituttamaan, miten paljon paremmin olisi mennyt, jos oltaisiin hiukan enemmän liikuttu, harjoiteltu ja oltu paremmassa kunnossa - tai annettu ammattilaisen valmistella. Käynnille ja raville ei nyt ole juuri paljon mitään tehtävissä, mutta asenne ja eteenpäinpyrkimys sekä laukka olisi voinut olla vielä parempi jos liikkumista olisi ollut vähän enemmän.

Hyppynumerot olivat niin hyvät, että Ypäjän karsinnoissa olisi oltu ihan kärkipäässä! Voihan se olla että Harjussa oli löysempi arvostelu tai niin paljon parempia hevosia, mutta kivahan näitä on pohdiskella :). Ehkäpä sitten vuoden päästä osallistutaan ihan ammattilaisen laittelemana tai ainakin jotain tehneenä.

Kisan jälkeisenä aamuna Martti jätti Sinin kiinnittämän kengän jälleen karsinaan, se kesti siis kaksi päivää. Taitaa olla melkoinen kengänirrottelija! Päätin olla vaivaamatta Siniä ja yrittää itse urakoida kengän paikalleen. Se onnistuikin varsin helposti, olin varautunut isompaankin hanttiinpanoon, vastahan herra on yhden kerran ollut kengitettävänä.

Laidun + pelto apulannoitettiin alkuviikosta, ja heinä onkin jo ihan hyvin lähtenyt kasvuun. Annan neuvojen perusteella rakeiden vielä hetken aikaa imeytyä, vaikka osa laitumesta onkin jo aidattu ja olisi valmiina syöntiin.

Hevosia vaihtuu

Sairauslomani jälkeen harrastelu ei päässyt oikein kunnolla vauhtiin. Mustilla ratsastelin pellolle auratulla kentällä välillä enemmän mutta yleensä vähemmän. Maastoon meno Mustin kanssa oli tosi takkuista. Tuota parin kilsan takalenkkiä sillä pystyi ongelmitta menemään, mutta jotenkin tuntui, että siitä ei nauttinut kumpikaan. Musti olisi selvästi halunnut kaverin mukaansa ollakseen jännittämättä.

Reetta ja Riikka ehtivät kokeilla muutaman kerran Mustilla hyppäämistä. Suurimmassa osassa kuvista oli nähtävissä enimmäkseen komediaa, mutta tämä yksi oli kohtalainen... Vähän näytti kuin Musti olisi tarvinnut vähän korkeampaa estettä ymmärtääkseen hypätä.

Siispä tyydyin enimmäkseen peltotyöskentelyyn, ja se olikin ihan mukavaa. Takaraivossa jomotti kuitenkin ajatus, että mitä sitten kun lumet sulavat ja pellolla alkaa heinä kasvaa? Ei mitään ratsastelupaikkaa. Eikä Martista vielä kolmevuotiaana ole maastolenkeille seuraksi. Pikkuhiljaa alkoi ajatus itää: olisiko Mustin kuitenkin tällä hetkellä parempi jossain muualla? Varsan teettokin oli mielessä, mutta Mustin aiempien ongelmien takia ulkopuolisen oriin käyttö saattaisi olla turhan työlästä ja rahaa vievää. Eikä varsalle olisi tilaakaan.

Noora kävi kokeilemassa Mustia toisen kerran 24.2.

Kuin ratkaisuna ongelmaan törmäsin Hevostalli.netin foorumilla Tervamäen tallia pyörittävän Annin ilmoitukseen, jossa etsi tammaa omalle oriilleen siitoskäyttöön. Lisäksi Musti on enemmän kuin soveltuva kevyeen tuntikäyttöön, missä hommisa se oli aiemminkin. Siitä ajatus sitten lähti, ja kun Anni kävi kokeilemassa, "kaupat" tuli. Sovittiin, että Musti muuttaa uuteen kotiinsa meidän pohjoisen-lomaviikon jälkeen, eli maaliskuun puolenvälin jälkeen.

Sitten piti ruveta miettimään, mistä Martille kaveri. Anulla oli tiedossa kaverinsa omistama iäkkäämpi lv-ruuna, jolle etsi ylläpitokotia ajanpuutteen vuoksi. Olen ollut aina sitä mieltä että olen enemmän suomenhevosihminen, mutta sitten mietin että eiköhän siitä rodustakin voi tinkiä jos on muuten sopiva. Ajeltiin sitten eräänä iltana Luumäelle katsomaan Akua, ja ihan täydellinen tätiratsuhan se oli :). Lyhyen köpöttelylenkin kävin sillä tekemässä, ja olin vakuuttunut siitä että siinä oli ratkaisu.

Hei hei Musti.

15.3. perjantaina Anni sitten tuli hakemaan Mustia. Kyllähän siinä oli suru puserossa sen illan, vähän enemmänkin. Kun seuraavana aamuna saatiin Aku kotiutettua, ikävä vähän hellitti. Toivotaan, että hevosia ei taas ihan vähään aikaan tarvitse vaihtaa, ei ole miusta niihin hommiin kun jokaista jää niin kovin kaipaamaan...

Aku juomatauolla.

Aku ja Martti on tulleet oikein hyvin toimeen keskenään. Aku on pomo, tietenkin, vanhempana ruunana. Se komentaa Marttia jotenkin tosi vähäeleisesti. Mustin ja Virkun kanssa Martti aina vähän leikki, ja tammat kiljuivat. Akun ei tarvitse kuin luimistaa, niin Martti väistää. Vähän on vanhassa herrassa vielä virtaakin, se on muutaman kerran jopa leikkinyt Martin kanssa.

Martin ja Akun laatikkoleikki illan hämärtäessä.

Irtohypytystä

Kävimmepä tänään Martin kanssa Rekun tallilla irtohypytysharjoittelussa. Ruunanrupukka käyttäytyi erittäin asiallisesti ja hyppäsikin kivan näiköisesti. Videonpätkääkin tuli otettua.

Uusi vuosi, uudet kuteet!

Jokatalvinen pimeys on tässä hiukan latistanut hyvin alkanutta heppailumotivaatiota. Joka vuosi sama juttu, pitää vaan yrittää kestää.

Vaaka näyttää joulun jälkeen omalla kohdalla sellaisia lukemia, että olisi syytä alkaa tehdä jotain. Mustilla muutamana iltana ratsasteltuani totesin että oma kunto ja eritoten vatsalihakset ovat aika heikossa kunnossa. On se varmaan pakko hyväksyä, että olen siirtynyt pysyvästi tätiratsastelijaksi.

Eilen ratsastin ihan ekaa kertaa ilman satulaa Mustilla. Musti oli hyvin kiinnostunut selkäännousujakkaran sisällöstä takaisin tullessa, valitettavasti sieltä ei löytynyt evästä :).

Ja pitkästä aikaa loimishoppailua Robinsonilta. Kuljetusliike oli jo eilen käynyt oven takana päiväsaikaan, ja jättänyt lapun mitä tehdä seuraavan toimitusyrityksen yhteydessä. Nauratti hiukan, kun löysin paketit lämmönjakohuoneesta, oli koko huone täysi laatikoita...

Ja sitten niitä mannekiineja (nämä eivät nyt varmaan suoranaisesti vastaa Robinsonin myyntikuvia, mutta kuitenkin):

Vuoden pimeimpään aikaan

Yleensä tähän aikaan vuodesta on pidetty hevostelutaukoa, pimeyden takia ja motivaation puutteessa. Tänä vuonna tauko tuli pidettyä jo aiemmin, ja nyt olisi jo kova hinku takaisin hevosurheilun pariin.

Viikolla kiipesin jo pari kertaa Mustin selkään. Ekalla kerralla mentiin vain hallia ympäri, tajusin että pihaan saakin vallan loistavan pimeän ajan treenausringin kun laittaa valot halliin. Kovin mielekästä tuo ringin kiertäminen ei ole, mutta saapahan hevonen liikuntaa.

Toisella kerralla mentiin pellolle, joka oli saanut jo lumipeitteen. Siinä olikin mukava tehdä istuntaharjoituksia ja kokeilla miten Musti reagoi millekin avulle. Ravi tuntui kovin avuttomalta, en pysty vielä istumaan harjoitusravissa ollenkaan, kun vatsalihakset on olleet niin pitkään tauolla. Kevyttä ravia mentiin kuitenkin jo pidemmän matkaa, ja Mustikin venytteli kaulaansa eteen-alas.

Mustilla on hauska tapa jättää jalkansa omalaatuisiin asentoihin. Tässä pari kännykkäkuvattua esimerkkiä :D.

Pakkasten tultua aloin kaivata kovasti lämmitettävää vesisaavia takaisin. Olimme ostaneet aiemmin syksyllä lämmitettävän kaapelin, joka oli tarkoitus asentaa viimetalvisen penkinlämmittimen tilalle muovisaavien väliin. Viime viikolla isäntä saikin sen valmiiksi, mutta yllätys, ei se pitänytkään vettä niin hyvin sulana kuin penkinlämmitinviritelmä. Ei vesi nyt kuitenkaan umpijäähän mene, mutta illalla on jääkerros veden pinnalla. Aamulla vesi on yleensä sula, kun illalla lisää lämmintä vettä ja laittaa eristelevyn kanneksi yön yli.

Vesisaavin lämmityskaapeli on kytketty yhteen tarhavaloon, joka palaa koko päivän. Kun joudun laittamaan hevoset ulos jo puoli seitsemän maissa, on mukavampi jättää hevosille valo (vaikka pärjäisivät kyllä ilman sitäkin), ja illallakin tuntuu jotenkin mukavammalta, että näkevät jotain.

 Isäntä toi hevosille jo ensimmäisen joulukuusen. Kuten kuvasta näkyy, se on jo varsin hyvin käsitelty.

Reetta ja Riikka toivat hevosille joulukalenterin. Sellaista meillä ei ole vielä ollutkaan :).

Raskas syksy

Tämä syksy ei ole minun juttu. Virkun menehtymisen jälkeen on tapahtunut niin paljon, ja toisaalta ei ole tapahtunut mitään.

Sain Martille kaveriksi heti Virkun poismenon jälkeisenä päivänä shettistamma Iinan. Tuntui jotenkin tosi vaikealta miettiä mitään jatkoa hevospuolelle. Yksin en halua mitään hevosta pitää, mutta uuttakaan ei olisi huvittanut hankkia. Onneksi Iina järjestyi niin pian Martille seuraksi, vaikka asiat lähtivätkin sen jälkeen rullaamaan melkoisella vauhdilla...

Martti ja Iina tutustuvat

En tosiaankaan ollut yhtään valmistautunut hevosen ostoon, tuntui että tallissa vallitsi tasapaino ja harmonia, ja puuhasteluakin sopivassa suhteessa: kaksivuotias Martti, jota ensi talven aikaan voisi liikuttaa taas vähän enemmän ja kohta nousta selkäänkin, ja eläkeläis-Virkku, joka toimi terapeuttisena ratsuna tarvittaessa, eikä kuitenkaan vaatinut säännöllistä päivittäistä liikuntaa. Kun Virkkua ei yhtäkkiä ollutkaan, aukeni iso tyhjä ruutu, mitä seuraavaksi? Ei ainakaan toista nuorta hevosta, sillä rahkeet eivät olisi missään tapauksessa riittäneet kahden nuoren eteenpäin viemiseen.

Ratkaisuna tilanteeseen löytyi Virkun kuolemasta seuraavana päivänä Facebookin kautta suoritetun tiedustelun tuloksena Musti, 16-vuotias tamma. Musti oli ollut pitkäaikaisessa ylläpidossa, mutta etsi juurikin uutta kotia ylläpitäjän jouduttua lähtemään senhetkisestä ylläpitopaikasta. Muutolla oli vieläpä kiire, joten ei muuta kuin asioita järjestelemään ja kaupantekoon. Tunsin sekä omistajan että ylläpitäjän ennestään, ja kaksi päivää Virkun lähdön jälkeen oli Iina-poni palautettu ja tallissa seisoi Martin seurana uusi hevonen.

Musti on luonteeltaan aivan ihana ja herttainen kuin mikä. Ensimmäisellä viikolla sen saavuttua ratsastelin sillä jonkun kerran, ja maastoon meno sitä kovasti jännitti uutuuttaan. Tallin lähellä meno oli kuitenkin rauhallista ja rentoa, kunhan ensin muutaman kerran harjoiteltiin yhteistä säveltä. Musti on kovin erilainen Virkkuun verrattuna, ja ensimmäisellä viikolla ongelma oli lähinnä omassa pääkopassa: Kova ikävä Virkkua, ja tuntui pahalta pitää Mustia Virkun korvikkeena.

16.10. Musti oli tallilla toista päivää. Reetta kokeilemassa.

Myös Martti sai ensimmäistä kertaa ratsastajan selkäänsä muutamaksi minuutiksi. Hyvin toimi.

Niin surkeata ei toki voinut olla, etteikö olisi voinut mennä vielä surkeammin. Musti oli ollut tallissa reilun viikon, kun itse sairastuin vatsatautiin. Viikon verran kärvistelin kotona ja töissä huonovointisena, soittelin päivystykseen ja terveyskeskukseen apua huonoon oloon sitä kuitenkaan saamatta. Loppujen lopuksi oli pakko lähteä ambulanssilla sairaalaan, ja päivän tutkimuksien jälkeen päädyin päivystykseen leikkauspöydälle puhjenneen ja osin kuolioituneen umpisuolen poistoon.

Viikon oksentelu ja syömättömyys, huipussaan olleet tulehdusarvot ja sairaalasta päästyä leikkaushaavan hidas umpeutuminen veivät kuukauden päivät lähes täysin eristyksissä hevoshommista. Isäntä hoiti onneksi hevoset mallikkaasti, ja nyt marraskuun puolen välin jälkeen olen päässyt osittain tallihommien pariin takaisin. Hevosen selkään ei ole vielä toistaiseksi mitään asiaa, ja vatsaa pitää muutenkin varoa vielä pari kuukautta leikkauksen jälkeen. Onneksi tallihommissa on ollut apukäsiä, kiitos ystävät!

Noora kävi yhtenä iltana kokeilemassa Mustia, ihan vaan käyntiä mennen. Nyt monen viikon jälkeen Musti vaikuttaa olevan jo niin hyvin kotiutunut, ettei jännitä enää tässä lähiympäristössä. Itsellä olisi vaihteeksi kova inspiraatio tehdä jotakin, mutta niin kauan kun vatsan haava ei ole kunnolla kiinni, en uskalla edes taluttaa hevosia muuta kuin tallista tarhaan ja päinvastoin... Odottavan aika on pitkä.

Noora ja Musti tutustumiskeikalla yön pimeydessä 16.11.

Hyvästi Virkku!

Elämässä ei aina käy niinkuin suunnittelee. Tänään oli Martin ja Nutun vaihtopäivä, ja erinäisten vaikeuksien kautta lopulta pääsimme Katjan ja Martin kanssa kotipihaan. Nuttua lastatessamme huomasin, että Virkulla ei ollut kaikki kunnossa. Eläinlääkärin saavuttua paikalle ja annettua kipulääkettä, Virkun ennuste oli tosi huono. Kiitos eläinlääkärille, että sanoi asian suoraan, ja Virkku nukahti tallin pihalle ikiuneen.

Ensimmäinen rakas hevoseni on nyt poissa. Ikävä on suunnaton. Ehkä joskus vielä kohtaamme.

Virkatyttö 2.7.1993 - 12.10.2012