Ensimmäinen ilta ruunana

Eka kävelytys ruunauksen jälkeen on nyt takana. En kyllä tosiaan usko että vielä vaikuttaisi luonteeseen, mutta heti alkajaisiksi Martti otti taas hampaillaan takista kiinni, komensin sitä napakasti ilmoittaen etten aio sietää enää ruunalta tuota käytöstä. Kylläpä hepo loukkaantui!

Ei tullut enää loppulenkin aikana metriä lähemmäksi, ja käveli perässä naru löysällä varovainen ilme naamallaan. Olisipa eilen ollut tällä mielialalla helppo esiintyä näyttelyssä!

Tämmöistä tämä nyt on jonkun aikaa. Haavasta tippuu vielä verta, ja purut tarttuu kivasti verisiin jalkoihin. Toivon mukaan haava säästyy kuitenkin pahimmalta roskaantumiselta.

Tällainen tyttölook täytyy kuulemma pitää huomiseen asti.

Aika raa'an näköistä. Toisaalta kyllä hyvä että nesteet tulevat ulos eivätkä jää sisään kehittämään tulehduksia ja turvotusta.

Ruuna!

Näyttelyssä poseerausta © Tiina.

Sivukuva © Tiina.

Niinhän siinä kävi, että jännitys oli aiheellinen. Narun päässä hillui oikea pikkuporsas koko päivän :). Itsellä on jalka ja käsi mustelmilla lukuisista puremista, ja tallin pihassa hajosi kuljetuskopin takaketju ties monennenko kerran. Muuten kuitenkin säästyttiin muilta kuin henkisiltä vaurioilta...

Mari oli mukana auttelemassa, ja lastaus ei aluksi ottanut onnistuakseen, Martti käveli sillalle ja peruutti, käveli sillalle ja peruutti. Sitten ajoin kopin ihan tallin oviin kiinni, kiersin liinan etupuomin ympäri pakitusta estämään ja hyvinhän tuo sitten kyytiin antautui. Onneksi sillä ei ole vetopaniikkia!

Radalla esiintyminen oli yhtä röyhistelyä, pomppimista, puremista ja jumittelua. Laitoin toki suitset jo kopissa päähän, mutta melko työlästä oli Martin pyörittely kuolaimista huolimatta. Käyntiliikkeiden esitys meni ravihipsutteluksi, raviliikkeet olivat jotain, mitä ei sanoin pysty kuvailemaan, ja kumpaankin liittyi olennaisena osana hanttiinpano, pomppiminen, päälle tunkeminen ja hampaiden käyttö. Pisterivi oli siis koko karmeudessaan ja täysin ansaitusti 787666 ja IIIp. Kotiin selvittiin kuitenkin kunnialla, vaikka otsalohkossa jomottikin melko napakasti se yksi tietty elin...

Ihanan Facebookin kautta sain usealta taholta suositteluja Pekka Kokkolasta, kausalalaisesta eläinlääkäristä, joka eläkkeellä ollessaan tekee ruunauksia kotona. Soittelinpa hänelle iltapäivän aikana useaan kertaan, tuuttasi melko pitkään varattua (kenties ruunausruuhkaa kevätnäyttelyiden jälkeen? :D). Kun viimein sain hänet langan päähän, olin soittanut ihan oikeaan aikaan: huomenna (eli tänään) olisi ruunauksia meidän suunnalla, ja Martin saisi samaan ohjelmistoon.

Niinpä sitten tänään yhden jälkeen Martti sai rauhoitus- ja puudutuspiikit, kivekset poistettiin ja haava jätettiin auki nesteiden poistumista varten. Nyt entinen orhi huilaa karsinassa ja odottelee, että lähdemme illalla tekemään kävelylenkin, jonka jälkeen haavaa letkutellaan kunnolla.

Ainakin itsellä tuntuu tällä hetkellä, että sisäinen rauha on saavutettu, toivottavasti Martin valtaavat pian samanlaiset tuntemukset :).

Näyttelyjännitystä ilmassa

Huomenna, jos luoja suo, on herramme Martin armorikas 2-vuotisesiintymisjuhla Lappeen näyttelyssä. Suoraan sanottuna koskaan ei ole näyttelyyn meno ollut näin jännittävää, johtuen ehkä melko vaihtelevasta menestyksestä harjoittelussa.

Olemme harjoitelleet ehkä 5 kertaa, talutusta ravissa ja käynnissä, näyttelyasentoa ja jalkojen siirtoa sievään asentoon. Sujuu hienosti kun sujuu. Viimeistä edellisellä kerralla talutettava esiintyi enimmäkseen kahdella jalalla, tuijotteli korvat tötteröllä ja pöhisten kaukaisuuteen (ehkä siellä oli jotain pelättävää mitä ihmissilmä ei nähnyt) - sama reaktio aiheutui viime kesänä pellollemme karanneista ammuista. Totesin, että siinä vaiheessa ei ole juuri muuta sanottavaa kuin pitää reilu etäisyys hevoseen (liina ehdoton), kiskoa sen pää itseä kohti siinä vaiheessa kun näyttää että takakaviot alkaa olla omaa päätä lähellä ja estää sitä vetämästä päätä alas (tallaa liinan päälle ja suitset menevät rikki). Jihuu!

Sunnuntaina kävimme Annan kanssa Martilla ajamassa, oli varsinainen dynamiittipötkö. Isäntä ajoi juuri ohimennessämme autonsa ulos hallista, mistä aiheutui räväkkä pukituskohtaus, onneksi oli jälleen potkuremmi, ja melko jäykissä tunnelmissa kävimme kärrien kanssa Matikaisen pihalla kääntymässä. Valjaiden riisumisen jälkeen sen sijaan talutus sujui ennätyshienosti, ihan kuin perässä olisi kävellyt vanha lupsakka työruuna, joka pysähtyi, peruutti ja juoksi samaa tahtia itseni kanssa naru löysällä. Päätin sen hienosti sujuneen suorituksen olleen kenraaliharjoituksen huomiseen koitokseen, vaikka olenkin henkisesti valmistautunut tahtojen taisteluun ja silmät päästä häpeämiseen... Koppiin menoa en ole jaksanut edes stressata, kun meni viime syksynäkin hyvin niin kai se menee nytkin.

No, huomenna sen sitten näkee, kuinka menee. Ehkä olisi ollut helpompaa viedä orihevonen näytille vasta syksyllä :).

Martti kirmaa tarhassaan 31.3.