Mustille, surusilmäiselle hevoselleni. Mitä tänään en pystynyt sanomaan...
Sinä kävelit viimeistä kertaa ihmiseen luottaen perässä metsän reunaan. Ja nyt olet paremmassa paikassa.
Sinun ei tarvitse koskaan tuntea vanhuuden jäykkyyttä ruumiissasi. Sinun ei koskaan tarvitse tuntea miten voimasi hiipuvat päivä päivältä. Sinun ei tarvitse koskaan joutua asiantuntemattomien hyväntahtoisten ihmisten hoitoon, jotka eivät ymmärrä mitä tarvitset. Sinun ei tarvitse joutua suorittamaan tehtäviä, joita et pysty kipua tuntematta suorittamaan.
Tänään sinä lähdit, ja päätös oli yksin minun. Vaikka ikävä ja suru on kova, tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Hyvää matkaa Mustikkainen . Ehkä joskus vielä kohtaamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti